Pitkästä aikaa

Kaiken ihanan byrokratian jälkeen sain marraskuun alussa vihdoinkin luvan ottaa ajokokeen, mikä oli toiseksi viimeinen asia mun ajokorttiprosessissa.  Koska DMV:llä (Department of Motorvehicles) ensimmäiset vapaat ajat olisivat olleet vasta marraskuun lopussa, tein ajokokeen DriveSafe-autokoulun kautta. Kun istuin autoon ja lähdin ajamaan, tajusin kuinka vaikeaa ”oikein” ajaminen onkaan. Mulle annettiin ennen koetta lappu, jossa lueteltiin kaikki asiat mitkä vaikuttavat tulokseen (kahdella kädellä ajaminen, molempiin suuntiin katsominen, peilit jne.) ja ne oli yllättävän vaikeita muistaa. Kokeen valvoja kysyi multa aluksi että tiedänkö mikä ero on ”protected and unprotected turns” ja koska en siis koskaan lukenut sitä liikennesäännöt-kirjaa niin en tietenkään tiennyt niiden eroa. Hyvä alku!

Kokeen aikana tein pari vaarallisen puoleista manööveriä koska auto oli mulle vieras, mutta onneksi kokeen valvoja ei ymmärtänyt suomalaisia kirosanoja. Olin aika varma että en läpäissyt koetta, mutta ainoa kommentti jonka sain kokeen jälkeen oli että ”kai tiedät että voit kääntyä oikealle vaikka sulla on punainen valo?”.  Jep, tiedän mutta tietyistä syistä en halunnut tehdä sitä ajokokeen aikana. Mutta läpäisin kokeen, wuhuu! Nyt edessä oli vielä viimeinen retki DMV-helvettiin. Koska sinne ei saanut varattua aikaa muuten kuin parin viikon päähän, päätin vaan kestää sen ja mennä odottamaan. Menin sinne heti aamusta  mutta jouduin silti odottamaan tunnin että pääsin virkailijan puheille ja sitten vielä tunnin että he kopioivat paperini ja sain maksettua anomismaksun. Loppujen lopuksi sain väliaikaisen ajokortin ja onneksi sinne ei ihan heti tarvitse mennä uudestaan!

Nyt kun mulla vihdoinkin oli ajokortti, Israel ja Billy vei mut yhtenä hiljaisena päivänä katsomaan autoja. Toimiston lähellä on aika paljon autoliikkeitä ja pysähdyttiin yhteen niistä katsomaan heidän käytettyjä autoja. Paikan omisti alun perin Meksikosta tullut mies perheineen ja lähdin hänen kanssaan testiajamaan Volkswagen Passatia. Kun oltiin ajettu vähän matkaa, autosta lähti kokonaan hallinta sillä siitä loppu bensa! Sain sen juuri ja juuri väännettyä yhdelle sivukadulle, käynnistettyä uudestaan ja ajettua läheiselle autokorjaamolle jonka autoliikkeen omistaja tunsi.

Pihaan päästyämme meksikolainen mies (en muista hänen nimeään joten kutsun häntä nyt Joseksi) alkoi puhumaan hirveää vauhtia paikan mekaanikolle Aleksanderille joka sattui puhumaan puhelimassa ulkona samaan aikaan. Aleksander oli venäläinen ja hän oli ihan kuin Sylvester Stallonen venäläinen versio, niin saman näköinen hän oli. Alexander ei ollut kauhean iloinen siitä että Jose keskeytti hänen puhelunsa ja kertoi sen hänelle. Jose ei kuitenkaan tainnut ymmärtää tätä vaan jatkoi pälättämistä henkeä vetämättä. Tässä vaiheessa Alexander laskee puhelimensa alas ja sanoo Joselle ihanalla aksentillaan ”I’m not angry at you yet but if you keep talking and interrupting my phone conversation, I will punch you”. Dead serious, se oikeesti tarkotti sitä! No, Jose ei vaan ymmärtänyt vinkkiä ja nyt Alexander vetää syvään henkeä, kääntyy mun puoleen ja kysyy että onko mulle ok jos hän puhuu puhelunsa ja palaa sitten asiaan. Mulla ei ollut mihinkään kiire, olin sisäisesti nauraa räkättänyt tälle tilanteelle joten sanoin vaan että ok, mikäs siinä.

Kun Alexander vihdoin tuli takaisin, Jose ei vieläkään saanut viestiään perille joten Alexander kysyi sitten multa mikä on hätänä ja kerroin että meiltä loppui bensa. Selvä juttu, Alexander otti auton ja lähti tankkaamaan sitä ja sitten me voitiinkin jatkaa matkaa. Pojat oli ollut hieman huolissaan että mikä meillä kesti niin kauan mutta selitin tilanteen niille matkalla takaisin toimistolle. Että sellainen ensimmäinen koeajo ikinä, ainakin tuun muistamaan sen! 

                                Sarah, Deborah & Minä!

Sarah löysi vihdoinkin vapaan viikonlopun marraskuusta jolloin hän pääsi tulemaan vierailulle. Me ollaan oltu kavereita kaksi vuotta, josta puolet ollaan asuttu maailman toisella puolen ja vierailut on edellyttänyt vähintään 24 tunnin matkustamista. Tämä oli eka kerta kun näin ketään mun amerikkalaisista kavereista mun muuton jälkeen, ja on niin outoa että me asutaan saman maan rajojen sisäpuolella ja Sarah voi tulla tänne viikonlopuksi ihan milloin vaan. Meillä oli todella hauska viikonloppu, vietettiin paljon aikaa Deborahin kanssa (Sarahin hyvä kaveri yliopistoajoilta), jonka kanssa tein jo treffit joululahjashoppailuille. Pääsin vihdoinkin tekemään turistimatkailua Denverissä ja tutustumaan Boulderin yöelämään. Boulder on yliopistokaupunki Denverin pohjoispuolella ja Deborah asuu siinä lähistöllä joten oltiin sitten yötä hänen luonaan. Kuten aina, aika menee nopeaan kun on hauskaa ja näin viikonlopusta jäi jäljelle univelat seuraavalle viikolle.

Francis vei mut katsomaan autoja viime viikon maanantaina töiden jälkeen ja parin rumiluksen (Fordin) jälkeen löysin prinssini eli -98 vuoden Honda Accordin! Olin epäileväin noin vanhan auton kanssa mutta Francis vei sen tiistaina tutulle automekaanikolle, joka meni sen läpi ja vei sen testiajolle. Kun hän antoi sille hyväksynnän, tein päätökseni, allekirjoitin miljoona dokumenttia ja sekin ja näin musta tuli ensimmäisen ikinä autoni ylpeä omistaja! Oma auto on täällä pakollinen asia ja voi sitä vapauden tunnetta kun voin  mennä minne haluan milloin haluan. Nyt voin vihdoinkin sanoa että oikeasti asun täällä sillä nyt ei ole enää mitään asioita hoidettavana. Kaksi kuukautta, niin kauan kestää asettua USA:han!

 

Melissa (meidän myyntitykki) ja hänen miehensä lahjoittivat mulle Melissan äidin entisen ruokapöydän, ja toivat ja kokosivat sen mulle viime viikonloppuna. Oon aiemminkin sanonut tän, mutta ihmiset täällä on aivan mielettömän avuliaita ja ihania mua kohtaan. Suomi on rakas synnyinmaani, mutta kuinka moni siellä olisi valmis kuluttamaan omaa ja työaikaansa siihen että etsii autoa ja sitten vie sen puolituntemattoman puolesta tarkistetttavaksi automekaanikolleen kuten Francis (ja mekaanikko ei suostunut ottamaan siitä mitään maksua, sanoi vaan että käske tyttöä tuomaan auto heille sitten joskus huoltoon),  lahjoittaa ruokapöydän kuten Melissa, etsii mulle keittiötarvikkeita ja haluaa viedä ja hakea mua töistä kuten Lisa, etsii mun kanssa huonekaluja kuten Nina ja en edes aloita Thomasista ja Israelista. Poikkeuksia tietysti on kaikkialla, mutta täytyy myöntää että tuskin olisin itsekään tehnyt samaa. Ja noin sanottuna se kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta eikö joku laulu menekin niin että ”jokainen joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa”?

Sain töissä yks päivä erittäin selvän merkin siitä, että oon viettänyt pidemmän aikaa pois Suomessa. Oon pikkuhiljaa selittänyt työkavereille millainen suomalainen kulttuuri on (voi niitä ilmeitä kun kerroin saunasta ja alastomuudesta) ja millaisia suomalaiset ihmiset on. Mutta koska mua halutaan kiusoitella, mua kutsutaan venäläiseksi sillä amerikkalaisille Suomi ja Venäjä on sama asia. Yhden kovaäänisen leikkimielisen väittelyn päätteeksi Francis totesi että ”Eikö suomalaisten pitänyt olla hiljaisempia, introverttien puoleisia? Mutta sä oot varmaan sitten poikkeus”. Nyt jo hirvittää millainen kulttuurishokki mulla on Suomeen palatessa edessä jos amerikkalaisetkin kutsuu mua jo kovaääniseksi.

Thomas & Nina

Thomas pudotti marraskuun alussa pommin ja kertoi toimiston väelle muuttavansa Kanadaan. Hänet oli ylennetty koko Kanadan DSV:n johtajaksi ja hän aloittaa siellä jo joulukuun alussa. Mulle se oli aika järkytys, sillä Thomas oli se joka auttoi mua tulemaan USA:han ja hän ja Nina on ollut melko lailla mun tuki ja turva täällä. Kaikki ihmiset toimistolla oli surullisia hänen lähdöstään, sillä Thomas on todella rento pomo ja hän ja Nina ovat olleet osana kaikkien yksityistä elämää töiden ulkopuolellakin. Esimerkkinä tästä on se, että Nina nimenomaan käski, ei pyytänyt, mut tulemaan vierailulle Torontoon ennen kuin lähden takaisin Suomeen. Järjestettiin heille sitten läksiäisjuhlat 

viime viikolla, ja Thomasin viimeinen työpäivä oli eilen. Hänen seuraajakseen tulee toinen tanskalainen, joka oli itse asiassa samanlainen trainee kuin minäkin  Denverin toimistossa kahdeksan vuotta sitten. 

Ryhmäkuva läksiäisistä

Uusi ja vanha pomo

Koko työporukka

Amerikkalaisille kiitospäivä on melkein isompi asia kuin joulu, ja se on yksi niistä harvemmista vapaapäivistä joita täällä saadaan. Työkaverit oli hirveän huolissaan siitä, että mitä mä teen silloin mutta he eivät tainneet ymmärtää sitä että mulle se on vain yksi ihana ylimääräinen vapaapäivä. Kiitospäivää juhlitaan täällä yleensä perheen parissa ja sekä Lisa että Israel kutsui mut viettämään sitä heidän luonaan. Koska en osannut sanoa ei kummallekaan, päädyin menemään tänään molempien luo. Israel ja Tina (hänen vaimonsa) oli kutsuttu Izin serkun Roberton luo (heidän vuoronsa isännöidä sukua), ja he sitten ottivat pyysivät mut sinne. En tuntenut sieltä ketään Izin ja Tinan lisäksi mutta mut otettiin heti lämpimästi vastaan siellä, varsinkin kun olin leiponut suklaakeksejä tuliaisiksi isännän ja raskaana olevan emännän iloksi. Koko Izin ja Tinan suku on meksikolaista alkuperää, joten tunnelma oli erittäin ”big happy family” meininkiä ja ainoa ero mussa oli mun hiustenväri.

Ennen ruokailua koko suku kerääntyi yhteen ruokarukousta varten. En siinä vaiheessa viitsinyt mainita että olen ateisti vaan kiltisti liitin kädet vieressä olijoiden kanssa ja sanoin aamen. Koska mulla oli kaksi ruokailua tiedossa, olin suunnitellut syöväni vähän ensimmäisessä paikassa mutta kuten sanoin, olin vieraana meksikolaistaustaisen perheen luona ja olin heidän mielestään liian laiha. Päädyin siis ylensyömään ihan niin kuin kotona jouluna, ja pelin alkaessa olin valmis nukahtamaan sohvalle. Amerikkalainen jalkapallo on amerikkalaisille kuin jääkiekko suomalaisille, siinä on kyse elämästä ja kuolemasta. En oo koskaan nähnyt koko peliä ja sen säännöt on mulle hieman hämärän peitossa, mutta tänään sain perusteellisen perehdytyksen siihen. Kiitospäivän pelit on osa perinnettä täällä, mutta koska olin luvannut olla Lisan luona neljältä jouduin kampeamaan itseni ylös ja lähtemään melkein heti pelin alun jälkeen.

Lisan luona ruoka oli hieman myöhempään, joten mulla oli vähän aikaa toipua edellisestä urakasta. Heille tein suomalaisia lihapullia, jotka olivat yllättäen suuri hitti. Lisalla on kolme pientä lasta, nelivuotias Peyton ja 1,5-vuotiaat kaksosest Brooklyn ja Cash. Lisäksi siellä oli Lisan miehen Timin vanhemmat, veli, hänen vanhemmat lapsensa ja naapureiden lapsia, joten se oli hieman erilaisempi kuin Izin suku. Lasten takia ruuan saaminen pöytään oli hieman kaoottista (hauskalla tavalla) mutta loppujen lopuksi päästiin kaikki pöydän ääreen. Amerikkalaiset perinneruoat on tooooooooodella hyviä, ja vaikka olin aivan ähkytäynnä jo valmiiksi, söin vielä lisää. Mutta oli se sen tuskan arvoista. Lisan ja Timin suku on erittäin huumorintajuista porukkaa ja täälläkin mulla oli erittäin hauska ilta. Lisa ja Tim ottavat turvallisuuden erittäin vakavissaan, ja lähtiessä Timin oli pakko saattaa mut autolle koska ulkona oli pimeää. Yritin järkeillä molemmille että mun auto on tossa viidenkymmenen metrin päässä, te asutte turvallisimmalla alueella ikinä ja oon elämässäni tehnyt vaarallisempiakin asioita kuin autolle yksin käveleminen, mutta ei, mikään ei auttanut. Vanhemmat voivat olla varmoja että ainakin musta pidetään huolta täällä!

Ajokortti ja ajelua

Kolmas kerta toden sanoo, eli en enää jankuta että en lupaa tehdä tätä säännöllisesti. Nyt sanon että päivitän epäsäännöllisen säännöllisesti!

Nyt kun USA:n hallinto sai itsensä jotenkuten auki, mä pystyin hakemaan mun sosiaaliturvatunnusta. Kun olin saanut sen numeron, varasin itselleni ajan ajokortin anomista varten. Olin viime maanantaita (28.10) edellisenä perjantaina käynyt hakemassa itselleni ”Driver’s Handbookin” eli kirjan USA:n liikennesäännöistä ja merkeistä. Mä kuvittelin, että prosessi menee seuraavallla tavalla: Ensin anotaan ajokorttia ja todennetaan mun alien-status täällä, jonka jälkeen voin varata ajan ajokortin kirjalliseen kokeeseen, jonka jälkeen voin varata ajan ajokokeelle. Mutta ei se ihan niin sitten mennytkään.

Kun olin näyttänyt kaikki paperit virkailijalle, hän ojensi mulle kirjallisen kokeen ja sanoi että tuo takasin kun olet valmis. Aha. Sanoin että en ole lukenut kirjaa esittelyä pidemmälle mutta siihen hän vain tokaisi että ei se mitään, tän voi uusia niin monta kertaa kuin vain haluaa. Selvä juttu, yritetään sitten onneani. Kirjallinen koe täällä on A4-paperilappu, jossa on 25 monivalintakysymystä, joista yksi on kuvakysymys. Suurin osa kysymyksistä oli melko lailla nippelitietoa ja kompia, joista mulla ei ollut mitään hajua kun en ollut lukenut sitä kirjaa. Tässä vaiheessa otin maalaisjärjen kauniiseen käteen ja vastasin sen mukaan mikä kuulosti hyvältä. Kun olin palautin kokeen ja virkailija oli tarkastanut sen niin tulos oli hylätty. Jäin yhdestä pisteestä kiinni kun sallittu raja on 5 väärin 25 kysymyksestä ja mulla oli 6 väärin.

Tästä sisuuntuneena päätin yrittää saman tien uudestaan. Jumankekka, jos se oli noin pienestä kiinni niin kyllä mun pitää se läpi saada. Toisen kokeen kysymykset oli hieman erilaisempia. Siellä oli monta, missä mun piti kääntää etäisyydet jaloista metreihin ja sitten päätellä siitä että mikä kuulostaa järkevälta, ja muutama missä piti tietää kuinka koulubussien kanssa pitää toimia. Suomessa ei ole koulubusseja ja en edelleenkään ollut lukenut sitä kirjaa, joten järjellä ja enttententtenillä valitsin vastaukset. Tällä kertaa oli parempi onni matkassa sillä nyt tulos oli 3/25 eli läpäisin kirjallisen kokeen. Wuhuu!

Koska DMV:lle ei riittänyt että mun kaikki dokumentit oli kunnossa, niiden piti ottaa niistä kopiot ja lähettää ne niiden pääkonttoriin, jotta he voivat vahvistaa mun alien-statuksen. Eli taas jouduin odottamaan, että saan edes väliaikaisen lapun jolla voin mennä ajokokeeseen. Huoh. Sen saamisessa ei onneksi mennyt kolmea päivää kauempaa, joten palasin DMV:lle perjantaina jo toistamiseen saman viikon aikana. Tällä kertaa testattiin vain mun näköni, otettiin sormenjäljet, kuva ja (taas) kopiot mun papereista. Mutta se kannatti, sillä nyt sain lapun jonka kanssa voin mennä ajokokeeseen!

Oon aikaisemmin maininnut, että olen töissä kaikkia huomattavasti nuorempi. Tämä on johtanut siihen, että musta on epävirallisesti tehty puljun IT-tyyppi, joka huudetaan apuun kun tietokone/ohjelmat eivät toimi. Yhtenä päivänä mun piti tarkistaa että kaikkien tietokoneiden virustorjuntaohjelmat on ajan tasalla, toisena opetin Excelin käyttöä ja kolmantena tutustutin työkaverit Google Street Viewn ihmeelliseen maailmaan. Minä, teknologian epäsuosituin ihmelapsi, joka aina huutaa muiden apua kun en osaa käyttää mitään. Maailmankirjat on todellakin menneet sekaisin.

Perjantaina sain ensimmäisen maistiaisen Denverin oikeasta työmatkaruuhkasta. Iz käy aina perjantaisin pelaamassa sisä-beach lenttistä Broomfieldissä, joka on sellaiset 40 km meidän työpaikalta luoteeseen. Koska kaikkialla on aina tietöitä, oli tiet sinne aivan tukossa kun viiden aikaan lähdettiin ajamaan sinne. Mulla ei myöskään ole autossa navigaattoria, joten kirjoitin lapulle ylös että mitkä exitit mun pitää ottaa ja ”kun näät ison valkoisen urheiluhallin, ota toinen exit” – ohjeet. Paikan nimi oli Sport Oasis, joka on vanha varastohalli, missä on vielä lastauslaiturit ja kaikki näkyvissä. Iz tunsi joka ikisen ihmisen siellä, joten sain paljon uusia tuttavuuksia joidenka nimiä en muista. Moni oli vielä samalla alalla, joten sisäpiirivitseiltä ei voinut välttyä.

Vaikka paikan tunnelma on rento, pelaamisen idea on siinä että siellä on yhteensä kolme divisioonaa paremmuusjärjestyksessä ja kaikkien joukkueiden jäsenet on päätetty kahdeksaksi viikoksi eteenpäin. Sen jälkeen voi jatkaa samalla joukkueella tai muodostaa uuden ja ilmoittautua uudestaan sarjaan. Pelipäivät on joka viikko sama, tosin peliaika vaihtelee iltakuuden ja kymmenen välillä. Jos haluaa mennä pelaamaan vain huvikseen, sinne voi mennä vain ennen kuutta tai kymmenen jälkeen, ja ne ei kovin suosittuja aikoja ole.

Olen huomannut että mä olen vaarallinen liikenteessä aina kun mun pitää ajaa vuoria kohti. Suomessa ei ole vuoria mitä tuijotella ja täällä ne on vielä niin lähellä että en vaan saa katsetta irti niistä. En ole vielä sisäistänyt että mä oikeesti asun täällä ja voin nähdä ne joka ikinen päivä, joten yritän aina painaa mieleen tän maiseman vaikka ei tarvitsisi. Tämä tuli taas esille tänään kun ajoin ensimmäistä kertaa Denverin keskustaan tapaamaan Gabbya (Sarahin vanha lukiokaveri, joka muutti Denveriin pari vuotta sitten). Hän ehdotti että käydään kahvilla Denver Bicycle Cafessa (http://www.denverbicyclecafe.com/featured-products), joka todella persoonallinen kahvila jonka sisällä toimii pyöräkorjaamo. En huomannut ottaa kuvia, mutta sinne menen varmasti uudestaan. Tuli melkein ikävä opiskeluaikoja kun siellä näkyi paljon ihmisiä koulukirjojen ja kahvin kanssa J Mutta onneksi vain melkein. Toinen syy miksi pidin tästä paikasta oli että erittäin ison pannullisen teetä sai 3 dollarilla.

Gabby valmistui arkkitehdiksi samasta koulusta San Luis Obispossa, jossa kaikki mun muutkin kaverit opiskeli / opiskelee.  Sarahin sanat sanasta sanaan ”I think you two will hit it off really well because you are both practical”. Okei, tästä tulee mielenkiintoista. Sarah oli aivan oikeassa, sillä meillä riitti juttua parin tunnin verran ja sovittiin heti että tavataan seuraavan kerran kun saan oman auton. Gabby ja hänen poikakaverinsa Steven on ulkoilmaihmisiä, joten hän lupasi viedä mut lumilautailemaan ja kiipeämään ”the fourteeneers” eli yli 14,000 jalan / 4,2 kilometrin korkeudessa olevia vuoria Coloradossa. Eli tekemistä tulee riittämään tänä talvena! 

Vihdoinkin niitä kuvia

Sanoin viimeksi että päivittämisestä ei tule tapaa ja pysyn siinä vieläkin. Tämä on vain poikkeus sääntöön.

Tälläista täällä 4.10

Perjantaina Thomas kyyditsi mua viimeistä kertaa kun vei mut hakemaan vuokra-autoa. DSV:llä on oma sopimus yhden vuokra-autofirman kanssa, minkä ansiosta työntekijät saa alennuksen autoa vuokratessa ja ne sai myöskin poistettua ”nuoren autoilijan”-lisän, mikä on kuulemma aika kallis. Mä olin vaan onnellinen että pääsin liikkumaan muualle kuin Walmartiin!

Thomasin autosta puhkesi kumi heti kun lähdettiin liikkeelle ja jouduin suunnistamaan yksin sosiaalivirastoon hakemaan sosiaaliturvatunnusta. Onneksi Google Maps ja Street View on keksitty… Hermoilin edellisenä iltana (mä KUOLEN jos joudun ajamaan autoa täällä! – tyylillä), mutta unohdin kaiken heti kun pääsin ratin taakse ja ajamaan. Tiet on täällä niin paljon leveämpiä kuin Suomessa ja opasteet selkeitä, joten niin kauan kuin tiedän minne olen menossa – tässä kohtaa Google Street View tulee kuvaan -  ajaminen on oikeastaan aika 

mukavaa.                                                                                  

Kun astuin ovesta sisään sosiaalivirastolla, mua vastassa miljoonan ihmisen jono. Melkein käännyin kannoillani takaisin, mutta onneksi menin peremmälle. Siellä oli sellainen vuoronumero-systeemi, johon näpyteltiin että millä asialla sinne tulee ja sen perusteella annettiin kirjain ja numero. Mun kirjaimen kohdalla ei ollut niin suurta jonoa ja loppujen lopuksi odotin siellä vain tunnin. Itse tunnuksen hakeminen kesti viitisen minuuttia ja se oli siinä. Pääsin siis vielä pariksi tunniksi töihin. Ai että sitä tunnetta kun sai itse päättää koska halusi lähteä kotiin!

Lauantaina CenturyLink sain vihdoinkin mun netin toimiin, wuhuu! Ikea toi myös puolet mun tavaroistani ja oli siinä pojilla ihmettelemistä kun autoin kantamaan niitä mun asuntooni. Kuten sanoin aikaisemmin, ilmeisesti naiset ei ihan hirveästi tee ”miesten” töitä. Työkaveri Lisa oli kutsunut mut heille illanistujaisiin, jossa tapasin taas niin paljon ihmisiä että en muista yhdenkään heistä nimiä. Todella monella oli myös lapset mukana, jotka kysyi innoissaan että kuinka Suomessa juhlitaan kiitospäivää. Yritin hienovaraisesti selittää että meillä ei sitä juhlita.. Lisan nuorin tytär, 1.5 wee Brooklyn tykkäsi kovasti kiivetä mun syliini mikä huvitti Lisaa ja hänen miestään Timiä suuresti. Iz oli edellisenä viikolla tartuttanut puolet toimistosta flunssallaan joten sanoin kiitos ja näkemiin jo parin tunnin päästä.

Sunnuntaina kohtasin suurimman tähän astisen haasteeni: Ajoin Denveriin! Otter (eräs hyvistä kavereistani Kaliforniasta) tutustutti minut lapsuudenkaveriinsa Joehen, joka lupasi viedä minut patikkaretkelle. Patikkaretki kuulostaa erittäin huonolta suomennokselta sanalle hiking, mutta en nyt parempaakaan keksi. Pääsin hänen luokseen ehjin nahoin paperilappunen kädessä, johon olin kirjoittanut ajo-ohjeet. Erittäin turvallista.

Joe vei minut Boulderiin, joka on pieni kaupunki Denveristä pohjoiseen josta pääsee suoraan vuorille. Olin valmis jo kuolemaan kun päästiin vaellusreitin juurelle, sillä lähtökohta oli jossain 2000 km korkeudessa ja hienoinen nuha ei hirveästi auttanut hengittämisen kanssa. Meillä meni ehkä sellaiset puolitoista tuntia että päästiin haluamallemme korkeudelle ja kyllä sieltä aika hienot näkymät oli. Meillä oli hieman huonoa tuuria sään kanssa, sillä sunnuntai oli viikon ainoa sateinen päivä, mutta näki sieltä silti aika pitkälle. Se hyvä puoli oli että ei ainakaan ollut liian kuuma eikä mun suomalainen ihoni päässyt palamaan.

Takaisin tullessa rupesi vihdoinkin satamaan kunnolla ja sehän vasta mielenkiintoista olikin. Ensin tuli vettä. Sitten räntää. Taas vettä. Sitten jäätynyttä vettä (ei tuntunut kivalta) ja loppujen lopuksi pysytti ihan kunnolla lunta. Kaikki tämä 45 minuutin sisällä ja takaisin autolle päästessä oltiin molemmat aika märkiä ja kylmissään, vaikka molemmilla oli sadetakit ja kengät päällä. Mutta hauskaa oli eikä tilanteen absurdisuudelle nauramisesta tullut loppua :) Joe oli luvannut seikkailun ja sitä se retki todellakin oli! Takaisin päästessä juotiin vielä kupit teetä ja voin rehellisesti sanoa että tee ei ole koskaan maistunut niin hyvälle.

Paluumatka takaisin oli hieman jännittävämpi sillä ilmeisesti sunnuntai-ruuhka on aika yleinen täällä ja saatoin antaa aihetta pariin tööttäykseen. Auto päätti myös olla kiukkuinen ja ilmoitti että mun oikean eturenkaan ilmanpaine on matalalla. Kiitos tästä!

Ilmeisesti mun olisi myös pitänyt myös pitää suurempaa ääntä mun synttäreistäni, koska maanantaina työkaverit oli melkein vihaisia kun en ollut maininnut niistä mitään. Iz ja Thomas uskaltautuivat tulemaan mun kyytiini ja veivät mut huoltoasemalle täyttämään renkaisiin ilmaa. Mun ajotyylini sai molemmilta hyväksynnän (äiti, tää kommentti oli omistettu sulle) eli en siis ole aivan toivoton kuski. Iz ja Thomas vei mut samalla reissulla synttäriluonaalle vietnamilaiseen ravintolaan, missä mulle tilattiin iiiiiiiiso lautasellinen kuumaa keittoa koska olin flunssassa. En maistanut siitä oikeastaan mitään mutta kuuma keitto oli niin täydellistä lääkettä sen hetkiseen olotilaani. Lounaan toinen tarkoitus oli ilmeisesti saada mut heidän lempitiiminsä Dallas Cowboysin leipiin mutta Lisa on paikallisen joukkueen Broncosin fani ja hän on taas kosiskellut mua niiden leiriin. Vielä olen hieman kahden vaiheilla, joten päätän sen perusteella kuka lahjoo mua paremmin.

Tällä viikolla sain myös viimeinkin loput kalusteet! Toimiston miehet olisi varmaan menneet sanattomiksi jos olisivat nähneet kuinka kokosin (ihan itse, ihan yksin) itselleni sängyn ja sohvan. Nyt tämä paikka alkaa näyttämään jopa hieman kodilta ja ai että sitä tunnetta kun sai nukkua oikeassa sängyssä ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Kuvat on otettu ennen huonekaluja, joten näette kuinka tyhjää täällä oli. Alla on muitakin kuvia matkan varrelta.

"Taloyhtiön" nimi

Tämä kuva on omistettu Joonakselle!

Koska en ole suunnitellut meneväni takaisin Suomeen jouluksi, Sarah ja hänen vanhempansa päättivät että tulen heidän luokseen Kaliforniaan. Sain töistä koko jouluviikon vapaaksi ja ostin jo lentoliput Denver – Santa Ana välille 22-29.12. Tästä tulee siis ensimmäinen jouluni palmujen alla! Hieman erilaisempi kuin viime vuoden paukkupakkaset ja metrin lumikinokset mutta yhtä innoissani odotan tätäkin J

15.10.2013 - Mistä se kaikki oikein lähti.

Ensimmäinen huomio: Tämän päivittämisestä ei tule säännöllistä tapaa, mutta koska mun asunnossa ei ole nettiä tällä hetkellä niin tämä on helpoin  / nopein tapa päivittää ihmisiä mun olemassaolostani. Osa näistä asioista voi olla joillekin jo tuttuja ja jotkut ei ehkä vielä edes tiennyt mun loikkauksesta rapakon taakse mutta lukekaa ne osat mitkä teitä kiinnostaa. Olen syvästi pahoillani kielioppivirheistä.

Ihmiset:

Thomas: Denverin osaston johtaja, mun ylin pomoni. Tanskalainen

Nina: Pomon vaimo, ruotsalainen

Gabe & Noah: Pomon lapset, periamerikkalaisia

Israel (kyllä, ihan niin kuin se maa): Mun lähin esimieheni ja perehdyttäjä

Billy & Iveta: Työkavereita tuontiosastolta

Francis, Robyn, Lisa, Valerie, Chelly: Muut työkaverit

Aloitetaan siitä olennaisimmasta: olen hengissä! Matka kohti Denveriä alkoi 27.9.2013. Itse matkustaminen oli todella kivutonta ja pääsin perille alle 13 tunnissa yhdellä vaihdolla. En oo koskaan päässyt USA:n tullista läpi niin nopeasti sillä taisin olla koneesta ulos päästyäni n. 15 minuutin sisällä laukkujen kanssa ulkona. Thomas oli mua vastassa lentokentällä, ja vei mut suoraan suoraan kiinalaiseen ravintolaan illalliselle perheensä kanssa. Olin niin iloinen saadessani kunnon ruokaa ja Ninan ja Thomasin pitäessä mut koko ajan äänessä kysymyksineen piti mut myös hyvin hereillä.

Lauantaina Thomas vei mut heti ensimmäisenä pankkiin avaamaan pankkitilin. Siinä sain myös samalla maistiaisen siitä, kuinka hankalaa asioiden hoitaminen täällä on ulkomaalaisena ja vielä ilman amerikkalaista sosiaaliturvatunnusta. Taidettiin viettää pankissa reilut puolitoista tuntia selittäen, että kyllä, saan ihan oikeaa palkkaa, kyllä, Suomi on ihan oikea maa, nimeni on N-I-I-N-A S-A-L-M-I-N-E-N ja kaikkea muuta mukavaa. Kaikista paras oli pankkivirkailijan kirjoittama selitys sille, miksi aukaisen pankkitilin: ”came from over seas to participate in a international trainee program for 18 months and need somewher to place her money”. Sanasta sanaan. 

Lauantain muuhun ohjelmaan kuului Gaben ja Noahin jalkapallopelit, ja samalla tutustuin myös Thomasin ja Ninan perhetuttuihin. Ihmisten yleinen reaktio oli ”Oh so you are from Finland. That’s….. great”. Suomi ei siis ihan hirveän tuttu ole täällä, mutta muuten ihmiset oli tosi mukavia ja puheliaita mulle.

Pelien jälkeen Nina vei mua katsomaan asuntoja lähistöllä ja asunnon metsästys eroaa kuin yö ja päivä Suomeen verrattuna. Ensinnäkin talot on max. kolmikerroksisia ja jokaisella asuntokompleksilla (näihin voi siis kuulua yli kymmenen eri lähekkäin rakennettua taloa) on oma vuokraustoimisto ja niissä palkattu henkilökunta. Niihin kuulu myös ns. näyttöasunnot, eli jokaisesta eri asuntotyypistä on valmiiksi kalustettu malliasunto, jota ihmiset viedään katsomaan. Mä päädyin lopulta viimeiseen paikkaan, jota käytiin Ninan ja Thomasin kanssa katsomassa ja tadaa, alle 24 tunnin sisällä laskeutumisesta Denveriin mulla oli asunto! Muuttamaan pääsin kuitenkin vasta kahden viikon päästä mutta pääasia oli että mulla oli koti odottamassa.

Ja sitten asunnosta: Amerikkalaiset kutsuu tätä ”one bedroom apartment”,  mutta suomalaisittain tää on kaksio. Kaikki keittiökalusteet (mulla on ASTIANPESUKONE) kuuluu asuntoon, samoin pyyykinpesukone ja kuivausrumpu. Mulla on myös parveke ja vaateHUONE. Thomas ja Nina nauro melkein mahat kippurassa kun näki kuinka innoissani selitin että mulla ei koskaan ole ollut astianpesukonetta! Asuntokomplexilla on myös 24h kuntosali ja ulkouima-allas, jota lämmitetään ja puhdistetaan ympäri vuoden. Ja tämä siis oli aivan normaalikäytäntö kaikissa paikoissa mitä kävin katsomassa. Hintakaan ei ole päätä huimaava, dollareista euroihin käännettynä 670 euroa.

Maanantaina Nina vei mut Ikeaan ostoksille katsomaan kalusteita ja ostamaan pikkukrääsää tulevaa kotia varten. Musta on aivan uskomatonta, kuinka paljon Thomas ja erityisesti Nina uhraavat omaa vapaa-aikaansa mun auttamiseen. Mä olen kuitenkin vain Thomasin alainen ja periaatteessa Nina ei ole millään tavalla velvollinen näyttämään mulle asuntoja tai kuskaamaan mua ympäriinsä tai kertomaan mitä kaikkea täällä voi tehdä, mutta hänelle se on suorastaan itsestäänselvyys. Melkein joka toinen mun suusta tuleva asia on ”thank you”, koska en vaan pysty käsittämään kuinka hyvää huolta musta pidetään ja kuinka tervetulleeksi tunnen itseni täällä.

1.10 oli mun ensimmäinen työpäiväni, joka alkoi erittäin lupaavasti: Thomas unohti tulla hakemaan mut töihin! Koska USA:ssa ei vaan ole julkista kulkuliikennettä, paikasta A paikkaan B pääsee vain ja ainoastaan omalla autolla. Ja koska mulla ei sellaista ole niin kuljen toistaiseksi Thomasin ja muiden lähistöllä asuvien työkavereiden kyydillä töihin ja takaisin. Thomasin puolustukseksi voin sanoa että Nina, joka yleensä hoitaa lapset kouluun, lähti tiistaina Washingtoniin muutamaksi päiväksi ja siinä kiireessä Thomas unohti sujuvasti mun olemassaolon. No, hätä ei ollut tämän näköinen ja Billy pääsi tunniksi pois toimistolta kun tuli hakemaan mut. Oli siinä hieman naurussa pitelemistä kun pääsin toimistolle ja Thomas hoki koko ajan ”I’m so so so so sorry”.

Ensimmäinen työpäivä meni ihmisiin tutustuessa ja ihmettelemisessä. Mun tietokoneeni ei ollut saapunut vielä, joten en ihan hirveästi pystynyt tekemään mitään. Israel, tuttavammin Iz, kartoitti vähän mitä kaikkea mä osaan ja mitä mä olen tehnyt  Suomessa. Työ on oikeastaan samaa mitä tein Suomessakin, mutta asiat hoidetaan eri tavalla ja etäisyydet on pikkuisen eri luokkaa. 

Muuten ensimmäinen viikko meni käytännön asioiden kanssa. Sain onneksi tietokoneen jo keskiviikkona, ja koska täällä on sama ohjelma kuin Suomessa, mun salasanat oli vielä samat ja ohjelmat oli jo asennettu, joten pääsin heti myös töihin. USA ei ole ihan yhtä paperiton kuin Suomi, joten meillä on vielä käytössä pyörillä olevat arkistointilaatikot. Francis (aivan ihana vanha herra joka hoitaa kaikki ”miehen työt” toimistolla) katsoi mua kuin maailman kahdeksatta ihmettä kun kokosin itse oman  arkistointilaatikkoni. Hauskinta tässä on, että kaikki mut tuntevat tietää että en ole mikään niksinikkari, mutta kyllä mä nyt herranjumala ohjeita osaan lukea.

Työilmapiiri ja muutenkin tapa työskennellä on ainakin meidän toimistolla aivan erilaista kuin Suomessa. Koko ensimmäisen viikon aikana en tiennyt yhtään kuinka mun pitäis suhtautua mun työkavereihin ja pomoon, koska vaikka kaikki tekee tosissaan töitäkin, siellä ei koskaan ole hiljasta hetkeä. Koskaan. Ikinä. Thomasilla on oma työhuone, mutta hänellä on myös oma työpiste meidän muiden kanssa. Kaikki pilailee toistensa kustannuksella (hyvällä tavalla), miehet vääntää kättä Thomasin kanssa (POMON KANSSA), huutelee kaksimielisyyksiä toisilleen ja mulle (taas, Thomasin kuullen ja kanssa) ja kaikista eniten järkytyin kun kuulin Thomasin heittävän ”that’s what she said”-vitsin. En voi korostaa sitä kuinka paljon mä järkytyin tästä koska en ole ikinä tavannut niin rentoa pomoa ja työporukkaa. Totuin siihen tosin aika äkkiä ja parin päivän päästä huusin itsekin jo Thomasille että ”NO, you do it yourself!” kun se pyysi multa jotain. Ja Thomas vaan nauro että kyllä suomalainen tyttö oppi äkkiä tavoille!

Työkaverit on muutenkin ollut aivan mahtavia. Vaikka oon kaikki vähintään 15-20 vuotta nuorempi, ne on ottanut mut siipiensä alle. Joka ikinen ihminen toimistolla on tullut antamaan mulle henkilökohtaisen puhelinnumeronsa ja sanonut että jos mä koskaan tarvitsen mitään tai haluan tehdä jotain, niin saan ehdottomasti soittaa niille. Viime vuotisen Kalifornian reissulla opin huomaamaan eron niiden ihmisten välillä, jotka on oikeasti kiinnostuneita musta ja niiden, jotka lupailee ummet ja lammet mitään oikeasti tarkoittamatta. Ja mun työkaverit on oikeasti kiinnostuneita musta ja ihan oikeasti haluaa auttaa mua kaiken mahdollisen kanssa (Francis diilaa mulle auton naapurinsa kanssa, Lisa haluaa viedä ja hakea mua töihin ja metsästi tutuiltaan mulle huonekaluja, Billy taas hankkii mulle kirjan liikennesäännöistä mun ajokortin hakemista varten, Izistä puhumattakaan). Taas, en voi korostaa sitä kuinka tervetulleeksi mä itseni tunnen täällä.

Vaikka mun työkaverit on täällä aivan mielettömiä, ne aina välillä / oikeastaan aina unohtaa että mä tulen eri kulttuurista, jossa small talkia ei ole olemassa, jossa ihmiset eivät kosketa toisiaan edes ohimennen ja että englanti ei ole mun äidinkieleni. Alkuunsa ja vieläkin aina välillä tulee hetkiä, jolloin en muista antaa automaattista vastausta kun ihmiset sanoo mulle ”hi, how are you” tai itse sanoa sitä ensimmäisenä tai kun säpsähdän kun joku laittaa käden mun olalle. Olin Suomessa tottunut taas siihen että ihmiset ei kosketa toisiaan edes ohimennen, mutta täällä joku saattaa yhtäkkiä halata mua takaapäin kun teen töitä. Ihmiset täällä jotenkin myös vaan olettaa että koska puhun niiden kieltä, niin tiedän kaiken amerikkalaisen kulttuurista ja sen historiasta. Aina välillä joudun sanomaan että ”wait, what?” kun joku selittää mulle pitkän aikaa jostain TV-ohjelmasta, josta en ole ikinä kuullutkaan tai niiden lasten koulujärjestelmästä, mistä mulla ei ole mitään hajua.

Ensimmäisen viikon jälkeen pääsin onneksi jo aika hyvin kärryille työstä, ja nyt tekemistä riittää sen minkä kerkiän tekemään. Koska kuljen suurimmaksi osaksi Thomasin kyydillä, olen töissä kahdeksan maissa ja takaisin kotona puoli kuuden – kuuden välillä, joten ei ihan hirveästi vapaa-ajan ongelmia ole. Sitten joskus kun saan oman auton – ai niin, unohdin kokonaan selittää tämän ihanuuden: tarvitsen sosiaaliturvatunnuksen, jotta voin hakea paikallista ajokorttia, jotta voin saada autovakuutuksen, jotta voin ostaa auton. Koska tätä maata johtaa joukko keskenkasvuisia kakaroita joilla ei ole mitään hajua normaalien ihmisten elämästä, kaikki sosiaaliterveystoimistot ovat kiinni, eli en voi edes hakea sosiaaliturvatunnusta. Tunnuksen saaminen kestää parisen viikkoa, eli Thomas saa vielä ainakin hetken aikaa kuskailla mua. Ja takaisin asiaan: eli kun saan oman auton niin voin itse päättää työaikani, mutta tylsää ei ainakaan vielä ole ollut. 

Viime perjantaina pääsin myös muuttamaan omaan asuntooni, ja täytyy kyllä myöntää että kaksi viikkoa hotellissa riitti mulle ihan hyvin. Onhan se mukavaa kun aamupala on valmiina ja joku siivoaa huoneen joka päivä, mutta ei sitä voi verrata omaan kotiin. Varsinkaan sellaiseen missä on astianpesukone! Mun tavarat (huimat neljä laatikkoa) saapui myös juuri sopivasti, ja ensimmäinen viikonloppu omassa kodissa meni paikkojen siivoamiseen, järjestämiseen ja kaupassa ramppaamiseen.

Ja sitten syy koko tähän pitkään stooriin: CenturyLink (internetin palveluntarjoaja) ei saanut mun nettiä toimimaan mun asunnossani, joten vähintään viikko menee syvässä hiljaisuudessa. Amerikassa kaikki, siis aivan kaikki, hoidetaan puhelimitse ja viikonlopun aikana vietin useamman tunnin kyseisen yrityksen kanssa. En voi sanoin kuvailla kuinka paljon vihaan sanoja ”please hold for a second, it will take around 3 – 5 minutes” tai ”just bear with me for a moment” tai ”is there anything else I can help you with?”. Mä tarvitsin teiltä yhden asian, jonka hoitamiseen teillä oli aikaa yli viikko, jouduin odottamaan tätä erittäin ei-avuliasta vastausta yli 45 minuuttia puhelimessa (jonka lasku tulee minulle) ja silti se ei toimi, joten no, there is nothing further that you can help me with. Olen itse työskennellyt asiakaspalvelualalle siitä lähtien kun täytin 15 ja kuullut kaikki mahdolliset valitukset, joten yritän aina olla mahdollisimman ystävällinen muille alan ihmisille. Mutta tässä vaiheessa mulla todellakin paloi käämit ja suoraan sanottuna huusin sille ihmiselle langan toisessa päässä. Pyysin anteeksi ärtymystäni, mutta huusin silti.

Ensi viikonloppuna ensimmäisten Ikean huonekalujen pitäisi tulla ja tätä tyhjääkin tyhjempää tilaa voi alkaa kutsua kodiksi. Viikonlopun muuhun ohjelmaan kuuluu illanistujaiset työkaverin luona ja patikkaretki yhden Kalifornian kaverin tutun kanssa, joten pääsen vihdoinkin ihmisten ilmoille. 

Jos joku jaksoi lukea tämän sepustuksen loppuun asti, niin pahoittelen kovasti tämän pituutta. Tämän ei pitänyt venyä näin pitkäksi, mutta kirjoitin tämän eräänä internetittömänä iltana wordiin kun ei ollut muutakaan tekemistä. Ja jos saan tämän joskus nettiin asti niin saan päivitettyä useampaa ihmistä kerralla eikä tarvitse selittää samoja asioita viittäkymmentä kertaa. Nyt on teidän vuoro päivittää mua!

19.10.2013 - Mun netti toimii taas! Ja sain anottua sosiaaliturvatunnusta, joten olen taas yhden askeleen lähempänä auton omistamista. Sain tällä välin myös vuokra-auton käyttööni pariksi viikoksi, joten elämä helpottui huomattavasti. Siirrän kuvat koneelle sunnuntain jälkeen ja lisäilen niitä kun saan aikaiseksi.