Pitkästä aikaa

Kaiken ihanan byrokratian jälkeen sain marraskuun alussa vihdoinkin luvan ottaa ajokokeen, mikä oli toiseksi viimeinen asia mun ajokorttiprosessissa.  Koska DMV:llä (Department of Motorvehicles) ensimmäiset vapaat ajat olisivat olleet vasta marraskuun lopussa, tein ajokokeen DriveSafe-autokoulun kautta. Kun istuin autoon ja lähdin ajamaan, tajusin kuinka vaikeaa ”oikein” ajaminen onkaan. Mulle annettiin ennen koetta lappu, jossa lueteltiin kaikki asiat mitkä vaikuttavat tulokseen (kahdella kädellä ajaminen, molempiin suuntiin katsominen, peilit jne.) ja ne oli yllättävän vaikeita muistaa. Kokeen valvoja kysyi multa aluksi että tiedänkö mikä ero on ”protected and unprotected turns” ja koska en siis koskaan lukenut sitä liikennesäännöt-kirjaa niin en tietenkään tiennyt niiden eroa. Hyvä alku!

Kokeen aikana tein pari vaarallisen puoleista manööveriä koska auto oli mulle vieras, mutta onneksi kokeen valvoja ei ymmärtänyt suomalaisia kirosanoja. Olin aika varma että en läpäissyt koetta, mutta ainoa kommentti jonka sain kokeen jälkeen oli että ”kai tiedät että voit kääntyä oikealle vaikka sulla on punainen valo?”.  Jep, tiedän mutta tietyistä syistä en halunnut tehdä sitä ajokokeen aikana. Mutta läpäisin kokeen, wuhuu! Nyt edessä oli vielä viimeinen retki DMV-helvettiin. Koska sinne ei saanut varattua aikaa muuten kuin parin viikon päähän, päätin vaan kestää sen ja mennä odottamaan. Menin sinne heti aamusta  mutta jouduin silti odottamaan tunnin että pääsin virkailijan puheille ja sitten vielä tunnin että he kopioivat paperini ja sain maksettua anomismaksun. Loppujen lopuksi sain väliaikaisen ajokortin ja onneksi sinne ei ihan heti tarvitse mennä uudestaan!

Nyt kun mulla vihdoinkin oli ajokortti, Israel ja Billy vei mut yhtenä hiljaisena päivänä katsomaan autoja. Toimiston lähellä on aika paljon autoliikkeitä ja pysähdyttiin yhteen niistä katsomaan heidän käytettyjä autoja. Paikan omisti alun perin Meksikosta tullut mies perheineen ja lähdin hänen kanssaan testiajamaan Volkswagen Passatia. Kun oltiin ajettu vähän matkaa, autosta lähti kokonaan hallinta sillä siitä loppu bensa! Sain sen juuri ja juuri väännettyä yhdelle sivukadulle, käynnistettyä uudestaan ja ajettua läheiselle autokorjaamolle jonka autoliikkeen omistaja tunsi.

Pihaan päästyämme meksikolainen mies (en muista hänen nimeään joten kutsun häntä nyt Joseksi) alkoi puhumaan hirveää vauhtia paikan mekaanikolle Aleksanderille joka sattui puhumaan puhelimassa ulkona samaan aikaan. Aleksander oli venäläinen ja hän oli ihan kuin Sylvester Stallonen venäläinen versio, niin saman näköinen hän oli. Alexander ei ollut kauhean iloinen siitä että Jose keskeytti hänen puhelunsa ja kertoi sen hänelle. Jose ei kuitenkaan tainnut ymmärtää tätä vaan jatkoi pälättämistä henkeä vetämättä. Tässä vaiheessa Alexander laskee puhelimensa alas ja sanoo Joselle ihanalla aksentillaan ”I’m not angry at you yet but if you keep talking and interrupting my phone conversation, I will punch you”. Dead serious, se oikeesti tarkotti sitä! No, Jose ei vaan ymmärtänyt vinkkiä ja nyt Alexander vetää syvään henkeä, kääntyy mun puoleen ja kysyy että onko mulle ok jos hän puhuu puhelunsa ja palaa sitten asiaan. Mulla ei ollut mihinkään kiire, olin sisäisesti nauraa räkättänyt tälle tilanteelle joten sanoin vaan että ok, mikäs siinä.

Kun Alexander vihdoin tuli takaisin, Jose ei vieläkään saanut viestiään perille joten Alexander kysyi sitten multa mikä on hätänä ja kerroin että meiltä loppui bensa. Selvä juttu, Alexander otti auton ja lähti tankkaamaan sitä ja sitten me voitiinkin jatkaa matkaa. Pojat oli ollut hieman huolissaan että mikä meillä kesti niin kauan mutta selitin tilanteen niille matkalla takaisin toimistolle. Että sellainen ensimmäinen koeajo ikinä, ainakin tuun muistamaan sen! 

                                Sarah, Deborah & Minä!

Sarah löysi vihdoinkin vapaan viikonlopun marraskuusta jolloin hän pääsi tulemaan vierailulle. Me ollaan oltu kavereita kaksi vuotta, josta puolet ollaan asuttu maailman toisella puolen ja vierailut on edellyttänyt vähintään 24 tunnin matkustamista. Tämä oli eka kerta kun näin ketään mun amerikkalaisista kavereista mun muuton jälkeen, ja on niin outoa että me asutaan saman maan rajojen sisäpuolella ja Sarah voi tulla tänne viikonlopuksi ihan milloin vaan. Meillä oli todella hauska viikonloppu, vietettiin paljon aikaa Deborahin kanssa (Sarahin hyvä kaveri yliopistoajoilta), jonka kanssa tein jo treffit joululahjashoppailuille. Pääsin vihdoinkin tekemään turistimatkailua Denverissä ja tutustumaan Boulderin yöelämään. Boulder on yliopistokaupunki Denverin pohjoispuolella ja Deborah asuu siinä lähistöllä joten oltiin sitten yötä hänen luonaan. Kuten aina, aika menee nopeaan kun on hauskaa ja näin viikonlopusta jäi jäljelle univelat seuraavalle viikolle.

Francis vei mut katsomaan autoja viime viikon maanantaina töiden jälkeen ja parin rumiluksen (Fordin) jälkeen löysin prinssini eli -98 vuoden Honda Accordin! Olin epäileväin noin vanhan auton kanssa mutta Francis vei sen tiistaina tutulle automekaanikolle, joka meni sen läpi ja vei sen testiajolle. Kun hän antoi sille hyväksynnän, tein päätökseni, allekirjoitin miljoona dokumenttia ja sekin ja näin musta tuli ensimmäisen ikinä autoni ylpeä omistaja! Oma auto on täällä pakollinen asia ja voi sitä vapauden tunnetta kun voin  mennä minne haluan milloin haluan. Nyt voin vihdoinkin sanoa että oikeasti asun täällä sillä nyt ei ole enää mitään asioita hoidettavana. Kaksi kuukautta, niin kauan kestää asettua USA:han!

 

Melissa (meidän myyntitykki) ja hänen miehensä lahjoittivat mulle Melissan äidin entisen ruokapöydän, ja toivat ja kokosivat sen mulle viime viikonloppuna. Oon aiemminkin sanonut tän, mutta ihmiset täällä on aivan mielettömän avuliaita ja ihania mua kohtaan. Suomi on rakas synnyinmaani, mutta kuinka moni siellä olisi valmis kuluttamaan omaa ja työaikaansa siihen että etsii autoa ja sitten vie sen puolituntemattoman puolesta tarkistetttavaksi automekaanikolleen kuten Francis (ja mekaanikko ei suostunut ottamaan siitä mitään maksua, sanoi vaan että käske tyttöä tuomaan auto heille sitten joskus huoltoon),  lahjoittaa ruokapöydän kuten Melissa, etsii mulle keittiötarvikkeita ja haluaa viedä ja hakea mua töistä kuten Lisa, etsii mun kanssa huonekaluja kuten Nina ja en edes aloita Thomasista ja Israelista. Poikkeuksia tietysti on kaikkialla, mutta täytyy myöntää että tuskin olisin itsekään tehnyt samaa. Ja noin sanottuna se kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta eikö joku laulu menekin niin että ”jokainen joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa”?

Sain töissä yks päivä erittäin selvän merkin siitä, että oon viettänyt pidemmän aikaa pois Suomessa. Oon pikkuhiljaa selittänyt työkavereille millainen suomalainen kulttuuri on (voi niitä ilmeitä kun kerroin saunasta ja alastomuudesta) ja millaisia suomalaiset ihmiset on. Mutta koska mua halutaan kiusoitella, mua kutsutaan venäläiseksi sillä amerikkalaisille Suomi ja Venäjä on sama asia. Yhden kovaäänisen leikkimielisen väittelyn päätteeksi Francis totesi että ”Eikö suomalaisten pitänyt olla hiljaisempia, introverttien puoleisia? Mutta sä oot varmaan sitten poikkeus”. Nyt jo hirvittää millainen kulttuurishokki mulla on Suomeen palatessa edessä jos amerikkalaisetkin kutsuu mua jo kovaääniseksi.

Thomas & Nina

Thomas pudotti marraskuun alussa pommin ja kertoi toimiston väelle muuttavansa Kanadaan. Hänet oli ylennetty koko Kanadan DSV:n johtajaksi ja hän aloittaa siellä jo joulukuun alussa. Mulle se oli aika järkytys, sillä Thomas oli se joka auttoi mua tulemaan USA:han ja hän ja Nina on ollut melko lailla mun tuki ja turva täällä. Kaikki ihmiset toimistolla oli surullisia hänen lähdöstään, sillä Thomas on todella rento pomo ja hän ja Nina ovat olleet osana kaikkien yksityistä elämää töiden ulkopuolellakin. Esimerkkinä tästä on se, että Nina nimenomaan käski, ei pyytänyt, mut tulemaan vierailulle Torontoon ennen kuin lähden takaisin Suomeen. Järjestettiin heille sitten läksiäisjuhlat 

viime viikolla, ja Thomasin viimeinen työpäivä oli eilen. Hänen seuraajakseen tulee toinen tanskalainen, joka oli itse asiassa samanlainen trainee kuin minäkin  Denverin toimistossa kahdeksan vuotta sitten. 

Ryhmäkuva läksiäisistä

Uusi ja vanha pomo

Koko työporukka

Amerikkalaisille kiitospäivä on melkein isompi asia kuin joulu, ja se on yksi niistä harvemmista vapaapäivistä joita täällä saadaan. Työkaverit oli hirveän huolissaan siitä, että mitä mä teen silloin mutta he eivät tainneet ymmärtää sitä että mulle se on vain yksi ihana ylimääräinen vapaapäivä. Kiitospäivää juhlitaan täällä yleensä perheen parissa ja sekä Lisa että Israel kutsui mut viettämään sitä heidän luonaan. Koska en osannut sanoa ei kummallekaan, päädyin menemään tänään molempien luo. Israel ja Tina (hänen vaimonsa) oli kutsuttu Izin serkun Roberton luo (heidän vuoronsa isännöidä sukua), ja he sitten ottivat pyysivät mut sinne. En tuntenut sieltä ketään Izin ja Tinan lisäksi mutta mut otettiin heti lämpimästi vastaan siellä, varsinkin kun olin leiponut suklaakeksejä tuliaisiksi isännän ja raskaana olevan emännän iloksi. Koko Izin ja Tinan suku on meksikolaista alkuperää, joten tunnelma oli erittäin ”big happy family” meininkiä ja ainoa ero mussa oli mun hiustenväri.

Ennen ruokailua koko suku kerääntyi yhteen ruokarukousta varten. En siinä vaiheessa viitsinyt mainita että olen ateisti vaan kiltisti liitin kädet vieressä olijoiden kanssa ja sanoin aamen. Koska mulla oli kaksi ruokailua tiedossa, olin suunnitellut syöväni vähän ensimmäisessä paikassa mutta kuten sanoin, olin vieraana meksikolaistaustaisen perheen luona ja olin heidän mielestään liian laiha. Päädyin siis ylensyömään ihan niin kuin kotona jouluna, ja pelin alkaessa olin valmis nukahtamaan sohvalle. Amerikkalainen jalkapallo on amerikkalaisille kuin jääkiekko suomalaisille, siinä on kyse elämästä ja kuolemasta. En oo koskaan nähnyt koko peliä ja sen säännöt on mulle hieman hämärän peitossa, mutta tänään sain perusteellisen perehdytyksen siihen. Kiitospäivän pelit on osa perinnettä täällä, mutta koska olin luvannut olla Lisan luona neljältä jouduin kampeamaan itseni ylös ja lähtemään melkein heti pelin alun jälkeen.

Lisan luona ruoka oli hieman myöhempään, joten mulla oli vähän aikaa toipua edellisestä urakasta. Heille tein suomalaisia lihapullia, jotka olivat yllättäen suuri hitti. Lisalla on kolme pientä lasta, nelivuotias Peyton ja 1,5-vuotiaat kaksosest Brooklyn ja Cash. Lisäksi siellä oli Lisan miehen Timin vanhemmat, veli, hänen vanhemmat lapsensa ja naapureiden lapsia, joten se oli hieman erilaisempi kuin Izin suku. Lasten takia ruuan saaminen pöytään oli hieman kaoottista (hauskalla tavalla) mutta loppujen lopuksi päästiin kaikki pöydän ääreen. Amerikkalaiset perinneruoat on tooooooooodella hyviä, ja vaikka olin aivan ähkytäynnä jo valmiiksi, söin vielä lisää. Mutta oli se sen tuskan arvoista. Lisan ja Timin suku on erittäin huumorintajuista porukkaa ja täälläkin mulla oli erittäin hauska ilta. Lisa ja Tim ottavat turvallisuuden erittäin vakavissaan, ja lähtiessä Timin oli pakko saattaa mut autolle koska ulkona oli pimeää. Yritin järkeillä molemmille että mun auto on tossa viidenkymmenen metrin päässä, te asutte turvallisimmalla alueella ikinä ja oon elämässäni tehnyt vaarallisempiakin asioita kuin autolle yksin käveleminen, mutta ei, mikään ei auttanut. Vanhemmat voivat olla varmoja että ainakin musta pidetään huolta täällä!

Ajokortti ja ajelua

Kolmas kerta toden sanoo, eli en enää jankuta että en lupaa tehdä tätä säännöllisesti. Nyt sanon että päivitän epäsäännöllisen säännöllisesti!

Nyt kun USA:n hallinto sai itsensä jotenkuten auki, mä pystyin hakemaan mun sosiaaliturvatunnusta. Kun olin saanut sen numeron, varasin itselleni ajan ajokortin anomista varten. Olin viime maanantaita (28.10) edellisenä perjantaina käynyt hakemassa itselleni ”Driver’s Handbookin” eli kirjan USA:n liikennesäännöistä ja merkeistä. Mä kuvittelin, että prosessi menee seuraavallla tavalla: Ensin anotaan ajokorttia ja todennetaan mun alien-status täällä, jonka jälkeen voin varata ajan ajokortin kirjalliseen kokeeseen, jonka jälkeen voin varata ajan ajokokeelle. Mutta ei se ihan niin sitten mennytkään.

Kun olin näyttänyt kaikki paperit virkailijalle, hän ojensi mulle kirjallisen kokeen ja sanoi että tuo takasin kun olet valmis. Aha. Sanoin että en ole lukenut kirjaa esittelyä pidemmälle mutta siihen hän vain tokaisi että ei se mitään, tän voi uusia niin monta kertaa kuin vain haluaa. Selvä juttu, yritetään sitten onneani. Kirjallinen koe täällä on A4-paperilappu, jossa on 25 monivalintakysymystä, joista yksi on kuvakysymys. Suurin osa kysymyksistä oli melko lailla nippelitietoa ja kompia, joista mulla ei ollut mitään hajua kun en ollut lukenut sitä kirjaa. Tässä vaiheessa otin maalaisjärjen kauniiseen käteen ja vastasin sen mukaan mikä kuulosti hyvältä. Kun olin palautin kokeen ja virkailija oli tarkastanut sen niin tulos oli hylätty. Jäin yhdestä pisteestä kiinni kun sallittu raja on 5 väärin 25 kysymyksestä ja mulla oli 6 väärin.

Tästä sisuuntuneena päätin yrittää saman tien uudestaan. Jumankekka, jos se oli noin pienestä kiinni niin kyllä mun pitää se läpi saada. Toisen kokeen kysymykset oli hieman erilaisempia. Siellä oli monta, missä mun piti kääntää etäisyydet jaloista metreihin ja sitten päätellä siitä että mikä kuulostaa järkevälta, ja muutama missä piti tietää kuinka koulubussien kanssa pitää toimia. Suomessa ei ole koulubusseja ja en edelleenkään ollut lukenut sitä kirjaa, joten järjellä ja enttententtenillä valitsin vastaukset. Tällä kertaa oli parempi onni matkassa sillä nyt tulos oli 3/25 eli läpäisin kirjallisen kokeen. Wuhuu!

Koska DMV:lle ei riittänyt että mun kaikki dokumentit oli kunnossa, niiden piti ottaa niistä kopiot ja lähettää ne niiden pääkonttoriin, jotta he voivat vahvistaa mun alien-statuksen. Eli taas jouduin odottamaan, että saan edes väliaikaisen lapun jolla voin mennä ajokokeeseen. Huoh. Sen saamisessa ei onneksi mennyt kolmea päivää kauempaa, joten palasin DMV:lle perjantaina jo toistamiseen saman viikon aikana. Tällä kertaa testattiin vain mun näköni, otettiin sormenjäljet, kuva ja (taas) kopiot mun papereista. Mutta se kannatti, sillä nyt sain lapun jonka kanssa voin mennä ajokokeeseen!

Oon aikaisemmin maininnut, että olen töissä kaikkia huomattavasti nuorempi. Tämä on johtanut siihen, että musta on epävirallisesti tehty puljun IT-tyyppi, joka huudetaan apuun kun tietokone/ohjelmat eivät toimi. Yhtenä päivänä mun piti tarkistaa että kaikkien tietokoneiden virustorjuntaohjelmat on ajan tasalla, toisena opetin Excelin käyttöä ja kolmantena tutustutin työkaverit Google Street Viewn ihmeelliseen maailmaan. Minä, teknologian epäsuosituin ihmelapsi, joka aina huutaa muiden apua kun en osaa käyttää mitään. Maailmankirjat on todellakin menneet sekaisin.

Perjantaina sain ensimmäisen maistiaisen Denverin oikeasta työmatkaruuhkasta. Iz käy aina perjantaisin pelaamassa sisä-beach lenttistä Broomfieldissä, joka on sellaiset 40 km meidän työpaikalta luoteeseen. Koska kaikkialla on aina tietöitä, oli tiet sinne aivan tukossa kun viiden aikaan lähdettiin ajamaan sinne. Mulla ei myöskään ole autossa navigaattoria, joten kirjoitin lapulle ylös että mitkä exitit mun pitää ottaa ja ”kun näät ison valkoisen urheiluhallin, ota toinen exit” – ohjeet. Paikan nimi oli Sport Oasis, joka on vanha varastohalli, missä on vielä lastauslaiturit ja kaikki näkyvissä. Iz tunsi joka ikisen ihmisen siellä, joten sain paljon uusia tuttavuuksia joidenka nimiä en muista. Moni oli vielä samalla alalla, joten sisäpiirivitseiltä ei voinut välttyä.

Vaikka paikan tunnelma on rento, pelaamisen idea on siinä että siellä on yhteensä kolme divisioonaa paremmuusjärjestyksessä ja kaikkien joukkueiden jäsenet on päätetty kahdeksaksi viikoksi eteenpäin. Sen jälkeen voi jatkaa samalla joukkueella tai muodostaa uuden ja ilmoittautua uudestaan sarjaan. Pelipäivät on joka viikko sama, tosin peliaika vaihtelee iltakuuden ja kymmenen välillä. Jos haluaa mennä pelaamaan vain huvikseen, sinne voi mennä vain ennen kuutta tai kymmenen jälkeen, ja ne ei kovin suosittuja aikoja ole.

Olen huomannut että mä olen vaarallinen liikenteessä aina kun mun pitää ajaa vuoria kohti. Suomessa ei ole vuoria mitä tuijotella ja täällä ne on vielä niin lähellä että en vaan saa katsetta irti niistä. En ole vielä sisäistänyt että mä oikeesti asun täällä ja voin nähdä ne joka ikinen päivä, joten yritän aina painaa mieleen tän maiseman vaikka ei tarvitsisi. Tämä tuli taas esille tänään kun ajoin ensimmäistä kertaa Denverin keskustaan tapaamaan Gabbya (Sarahin vanha lukiokaveri, joka muutti Denveriin pari vuotta sitten). Hän ehdotti että käydään kahvilla Denver Bicycle Cafessa (http://www.denverbicyclecafe.com/featured-products), joka todella persoonallinen kahvila jonka sisällä toimii pyöräkorjaamo. En huomannut ottaa kuvia, mutta sinne menen varmasti uudestaan. Tuli melkein ikävä opiskeluaikoja kun siellä näkyi paljon ihmisiä koulukirjojen ja kahvin kanssa J Mutta onneksi vain melkein. Toinen syy miksi pidin tästä paikasta oli että erittäin ison pannullisen teetä sai 3 dollarilla.

Gabby valmistui arkkitehdiksi samasta koulusta San Luis Obispossa, jossa kaikki mun muutkin kaverit opiskeli / opiskelee.  Sarahin sanat sanasta sanaan ”I think you two will hit it off really well because you are both practical”. Okei, tästä tulee mielenkiintoista. Sarah oli aivan oikeassa, sillä meillä riitti juttua parin tunnin verran ja sovittiin heti että tavataan seuraavan kerran kun saan oman auton. Gabby ja hänen poikakaverinsa Steven on ulkoilmaihmisiä, joten hän lupasi viedä mut lumilautailemaan ja kiipeämään ”the fourteeneers” eli yli 14,000 jalan / 4,2 kilometrin korkeudessa olevia vuoria Coloradossa. Eli tekemistä tulee riittämään tänä talvena!