Vihdoinkin niitä kuvia

Sanoin viimeksi että päivittämisestä ei tule tapaa ja pysyn siinä vieläkin. Tämä on vain poikkeus sääntöön.

Tälläista täällä 4.10

Perjantaina Thomas kyyditsi mua viimeistä kertaa kun vei mut hakemaan vuokra-autoa. DSV:llä on oma sopimus yhden vuokra-autofirman kanssa, minkä ansiosta työntekijät saa alennuksen autoa vuokratessa ja ne sai myöskin poistettua ”nuoren autoilijan”-lisän, mikä on kuulemma aika kallis. Mä olin vaan onnellinen että pääsin liikkumaan muualle kuin Walmartiin!

Thomasin autosta puhkesi kumi heti kun lähdettiin liikkeelle ja jouduin suunnistamaan yksin sosiaalivirastoon hakemaan sosiaaliturvatunnusta. Onneksi Google Maps ja Street View on keksitty… Hermoilin edellisenä iltana (mä KUOLEN jos joudun ajamaan autoa täällä! – tyylillä), mutta unohdin kaiken heti kun pääsin ratin taakse ja ajamaan. Tiet on täällä niin paljon leveämpiä kuin Suomessa ja opasteet selkeitä, joten niin kauan kuin tiedän minne olen menossa – tässä kohtaa Google Street View tulee kuvaan -  ajaminen on oikeastaan aika 

mukavaa.                                                                                  

Kun astuin ovesta sisään sosiaalivirastolla, mua vastassa miljoonan ihmisen jono. Melkein käännyin kannoillani takaisin, mutta onneksi menin peremmälle. Siellä oli sellainen vuoronumero-systeemi, johon näpyteltiin että millä asialla sinne tulee ja sen perusteella annettiin kirjain ja numero. Mun kirjaimen kohdalla ei ollut niin suurta jonoa ja loppujen lopuksi odotin siellä vain tunnin. Itse tunnuksen hakeminen kesti viitisen minuuttia ja se oli siinä. Pääsin siis vielä pariksi tunniksi töihin. Ai että sitä tunnetta kun sai itse päättää koska halusi lähteä kotiin!

Lauantaina CenturyLink sain vihdoinkin mun netin toimiin, wuhuu! Ikea toi myös puolet mun tavaroistani ja oli siinä pojilla ihmettelemistä kun autoin kantamaan niitä mun asuntooni. Kuten sanoin aikaisemmin, ilmeisesti naiset ei ihan hirveästi tee ”miesten” töitä. Työkaveri Lisa oli kutsunut mut heille illanistujaisiin, jossa tapasin taas niin paljon ihmisiä että en muista yhdenkään heistä nimiä. Todella monella oli myös lapset mukana, jotka kysyi innoissaan että kuinka Suomessa juhlitaan kiitospäivää. Yritin hienovaraisesti selittää että meillä ei sitä juhlita.. Lisan nuorin tytär, 1.5 wee Brooklyn tykkäsi kovasti kiivetä mun syliini mikä huvitti Lisaa ja hänen miestään Timiä suuresti. Iz oli edellisenä viikolla tartuttanut puolet toimistosta flunssallaan joten sanoin kiitos ja näkemiin jo parin tunnin päästä.

Sunnuntaina kohtasin suurimman tähän astisen haasteeni: Ajoin Denveriin! Otter (eräs hyvistä kavereistani Kaliforniasta) tutustutti minut lapsuudenkaveriinsa Joehen, joka lupasi viedä minut patikkaretkelle. Patikkaretki kuulostaa erittäin huonolta suomennokselta sanalle hiking, mutta en nyt parempaakaan keksi. Pääsin hänen luokseen ehjin nahoin paperilappunen kädessä, johon olin kirjoittanut ajo-ohjeet. Erittäin turvallista.

Joe vei minut Boulderiin, joka on pieni kaupunki Denveristä pohjoiseen josta pääsee suoraan vuorille. Olin valmis jo kuolemaan kun päästiin vaellusreitin juurelle, sillä lähtökohta oli jossain 2000 km korkeudessa ja hienoinen nuha ei hirveästi auttanut hengittämisen kanssa. Meillä meni ehkä sellaiset puolitoista tuntia että päästiin haluamallemme korkeudelle ja kyllä sieltä aika hienot näkymät oli. Meillä oli hieman huonoa tuuria sään kanssa, sillä sunnuntai oli viikon ainoa sateinen päivä, mutta näki sieltä silti aika pitkälle. Se hyvä puoli oli että ei ainakaan ollut liian kuuma eikä mun suomalainen ihoni päässyt palamaan.

Takaisin tullessa rupesi vihdoinkin satamaan kunnolla ja sehän vasta mielenkiintoista olikin. Ensin tuli vettä. Sitten räntää. Taas vettä. Sitten jäätynyttä vettä (ei tuntunut kivalta) ja loppujen lopuksi pysytti ihan kunnolla lunta. Kaikki tämä 45 minuutin sisällä ja takaisin autolle päästessä oltiin molemmat aika märkiä ja kylmissään, vaikka molemmilla oli sadetakit ja kengät päällä. Mutta hauskaa oli eikä tilanteen absurdisuudelle nauramisesta tullut loppua :) Joe oli luvannut seikkailun ja sitä se retki todellakin oli! Takaisin päästessä juotiin vielä kupit teetä ja voin rehellisesti sanoa että tee ei ole koskaan maistunut niin hyvälle.

Paluumatka takaisin oli hieman jännittävämpi sillä ilmeisesti sunnuntai-ruuhka on aika yleinen täällä ja saatoin antaa aihetta pariin tööttäykseen. Auto päätti myös olla kiukkuinen ja ilmoitti että mun oikean eturenkaan ilmanpaine on matalalla. Kiitos tästä!

Ilmeisesti mun olisi myös pitänyt myös pitää suurempaa ääntä mun synttäreistäni, koska maanantaina työkaverit oli melkein vihaisia kun en ollut maininnut niistä mitään. Iz ja Thomas uskaltautuivat tulemaan mun kyytiini ja veivät mut huoltoasemalle täyttämään renkaisiin ilmaa. Mun ajotyylini sai molemmilta hyväksynnän (äiti, tää kommentti oli omistettu sulle) eli en siis ole aivan toivoton kuski. Iz ja Thomas vei mut samalla reissulla synttäriluonaalle vietnamilaiseen ravintolaan, missä mulle tilattiin iiiiiiiiso lautasellinen kuumaa keittoa koska olin flunssassa. En maistanut siitä oikeastaan mitään mutta kuuma keitto oli niin täydellistä lääkettä sen hetkiseen olotilaani. Lounaan toinen tarkoitus oli ilmeisesti saada mut heidän lempitiiminsä Dallas Cowboysin leipiin mutta Lisa on paikallisen joukkueen Broncosin fani ja hän on taas kosiskellut mua niiden leiriin. Vielä olen hieman kahden vaiheilla, joten päätän sen perusteella kuka lahjoo mua paremmin.

Tällä viikolla sain myös viimeinkin loput kalusteet! Toimiston miehet olisi varmaan menneet sanattomiksi jos olisivat nähneet kuinka kokosin (ihan itse, ihan yksin) itselleni sängyn ja sohvan. Nyt tämä paikka alkaa näyttämään jopa hieman kodilta ja ai että sitä tunnetta kun sai nukkua oikeassa sängyssä ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Kuvat on otettu ennen huonekaluja, joten näette kuinka tyhjää täällä oli. Alla on muitakin kuvia matkan varrelta.

"Taloyhtiön" nimi

Tämä kuva on omistettu Joonakselle!

Koska en ole suunnitellut meneväni takaisin Suomeen jouluksi, Sarah ja hänen vanhempansa päättivät että tulen heidän luokseen Kaliforniaan. Sain töistä koko jouluviikon vapaaksi ja ostin jo lentoliput Denver – Santa Ana välille 22-29.12. Tästä tulee siis ensimmäinen jouluni palmujen alla! Hieman erilaisempi kuin viime vuoden paukkupakkaset ja metrin lumikinokset mutta yhtä innoissani odotan tätäkin J

15.10.2013 - Mistä se kaikki oikein lähti.

Ensimmäinen huomio: Tämän päivittämisestä ei tule säännöllistä tapaa, mutta koska mun asunnossa ei ole nettiä tällä hetkellä niin tämä on helpoin  / nopein tapa päivittää ihmisiä mun olemassaolostani. Osa näistä asioista voi olla joillekin jo tuttuja ja jotkut ei ehkä vielä edes tiennyt mun loikkauksesta rapakon taakse mutta lukekaa ne osat mitkä teitä kiinnostaa. Olen syvästi pahoillani kielioppivirheistä.

Ihmiset:

Thomas: Denverin osaston johtaja, mun ylin pomoni. Tanskalainen

Nina: Pomon vaimo, ruotsalainen

Gabe & Noah: Pomon lapset, periamerikkalaisia

Israel (kyllä, ihan niin kuin se maa): Mun lähin esimieheni ja perehdyttäjä

Billy & Iveta: Työkavereita tuontiosastolta

Francis, Robyn, Lisa, Valerie, Chelly: Muut työkaverit

Aloitetaan siitä olennaisimmasta: olen hengissä! Matka kohti Denveriä alkoi 27.9.2013. Itse matkustaminen oli todella kivutonta ja pääsin perille alle 13 tunnissa yhdellä vaihdolla. En oo koskaan päässyt USA:n tullista läpi niin nopeasti sillä taisin olla koneesta ulos päästyäni n. 15 minuutin sisällä laukkujen kanssa ulkona. Thomas oli mua vastassa lentokentällä, ja vei mut suoraan suoraan kiinalaiseen ravintolaan illalliselle perheensä kanssa. Olin niin iloinen saadessani kunnon ruokaa ja Ninan ja Thomasin pitäessä mut koko ajan äänessä kysymyksineen piti mut myös hyvin hereillä.

Lauantaina Thomas vei mut heti ensimmäisenä pankkiin avaamaan pankkitilin. Siinä sain myös samalla maistiaisen siitä, kuinka hankalaa asioiden hoitaminen täällä on ulkomaalaisena ja vielä ilman amerikkalaista sosiaaliturvatunnusta. Taidettiin viettää pankissa reilut puolitoista tuntia selittäen, että kyllä, saan ihan oikeaa palkkaa, kyllä, Suomi on ihan oikea maa, nimeni on N-I-I-N-A S-A-L-M-I-N-E-N ja kaikkea muuta mukavaa. Kaikista paras oli pankkivirkailijan kirjoittama selitys sille, miksi aukaisen pankkitilin: ”came from over seas to participate in a international trainee program for 18 months and need somewher to place her money”. Sanasta sanaan. 

Lauantain muuhun ohjelmaan kuului Gaben ja Noahin jalkapallopelit, ja samalla tutustuin myös Thomasin ja Ninan perhetuttuihin. Ihmisten yleinen reaktio oli ”Oh so you are from Finland. That’s….. great”. Suomi ei siis ihan hirveän tuttu ole täällä, mutta muuten ihmiset oli tosi mukavia ja puheliaita mulle.

Pelien jälkeen Nina vei mua katsomaan asuntoja lähistöllä ja asunnon metsästys eroaa kuin yö ja päivä Suomeen verrattuna. Ensinnäkin talot on max. kolmikerroksisia ja jokaisella asuntokompleksilla (näihin voi siis kuulua yli kymmenen eri lähekkäin rakennettua taloa) on oma vuokraustoimisto ja niissä palkattu henkilökunta. Niihin kuulu myös ns. näyttöasunnot, eli jokaisesta eri asuntotyypistä on valmiiksi kalustettu malliasunto, jota ihmiset viedään katsomaan. Mä päädyin lopulta viimeiseen paikkaan, jota käytiin Ninan ja Thomasin kanssa katsomassa ja tadaa, alle 24 tunnin sisällä laskeutumisesta Denveriin mulla oli asunto! Muuttamaan pääsin kuitenkin vasta kahden viikon päästä mutta pääasia oli että mulla oli koti odottamassa.

Ja sitten asunnosta: Amerikkalaiset kutsuu tätä ”one bedroom apartment”,  mutta suomalaisittain tää on kaksio. Kaikki keittiökalusteet (mulla on ASTIANPESUKONE) kuuluu asuntoon, samoin pyyykinpesukone ja kuivausrumpu. Mulla on myös parveke ja vaateHUONE. Thomas ja Nina nauro melkein mahat kippurassa kun näki kuinka innoissani selitin että mulla ei koskaan ole ollut astianpesukonetta! Asuntokomplexilla on myös 24h kuntosali ja ulkouima-allas, jota lämmitetään ja puhdistetaan ympäri vuoden. Ja tämä siis oli aivan normaalikäytäntö kaikissa paikoissa mitä kävin katsomassa. Hintakaan ei ole päätä huimaava, dollareista euroihin käännettynä 670 euroa.

Maanantaina Nina vei mut Ikeaan ostoksille katsomaan kalusteita ja ostamaan pikkukrääsää tulevaa kotia varten. Musta on aivan uskomatonta, kuinka paljon Thomas ja erityisesti Nina uhraavat omaa vapaa-aikaansa mun auttamiseen. Mä olen kuitenkin vain Thomasin alainen ja periaatteessa Nina ei ole millään tavalla velvollinen näyttämään mulle asuntoja tai kuskaamaan mua ympäriinsä tai kertomaan mitä kaikkea täällä voi tehdä, mutta hänelle se on suorastaan itsestäänselvyys. Melkein joka toinen mun suusta tuleva asia on ”thank you”, koska en vaan pysty käsittämään kuinka hyvää huolta musta pidetään ja kuinka tervetulleeksi tunnen itseni täällä.

1.10 oli mun ensimmäinen työpäiväni, joka alkoi erittäin lupaavasti: Thomas unohti tulla hakemaan mut töihin! Koska USA:ssa ei vaan ole julkista kulkuliikennettä, paikasta A paikkaan B pääsee vain ja ainoastaan omalla autolla. Ja koska mulla ei sellaista ole niin kuljen toistaiseksi Thomasin ja muiden lähistöllä asuvien työkavereiden kyydillä töihin ja takaisin. Thomasin puolustukseksi voin sanoa että Nina, joka yleensä hoitaa lapset kouluun, lähti tiistaina Washingtoniin muutamaksi päiväksi ja siinä kiireessä Thomas unohti sujuvasti mun olemassaolon. No, hätä ei ollut tämän näköinen ja Billy pääsi tunniksi pois toimistolta kun tuli hakemaan mut. Oli siinä hieman naurussa pitelemistä kun pääsin toimistolle ja Thomas hoki koko ajan ”I’m so so so so sorry”.

Ensimmäinen työpäivä meni ihmisiin tutustuessa ja ihmettelemisessä. Mun tietokoneeni ei ollut saapunut vielä, joten en ihan hirveästi pystynyt tekemään mitään. Israel, tuttavammin Iz, kartoitti vähän mitä kaikkea mä osaan ja mitä mä olen tehnyt  Suomessa. Työ on oikeastaan samaa mitä tein Suomessakin, mutta asiat hoidetaan eri tavalla ja etäisyydet on pikkuisen eri luokkaa. 

Muuten ensimmäinen viikko meni käytännön asioiden kanssa. Sain onneksi tietokoneen jo keskiviikkona, ja koska täällä on sama ohjelma kuin Suomessa, mun salasanat oli vielä samat ja ohjelmat oli jo asennettu, joten pääsin heti myös töihin. USA ei ole ihan yhtä paperiton kuin Suomi, joten meillä on vielä käytössä pyörillä olevat arkistointilaatikot. Francis (aivan ihana vanha herra joka hoitaa kaikki ”miehen työt” toimistolla) katsoi mua kuin maailman kahdeksatta ihmettä kun kokosin itse oman  arkistointilaatikkoni. Hauskinta tässä on, että kaikki mut tuntevat tietää että en ole mikään niksinikkari, mutta kyllä mä nyt herranjumala ohjeita osaan lukea.

Työilmapiiri ja muutenkin tapa työskennellä on ainakin meidän toimistolla aivan erilaista kuin Suomessa. Koko ensimmäisen viikon aikana en tiennyt yhtään kuinka mun pitäis suhtautua mun työkavereihin ja pomoon, koska vaikka kaikki tekee tosissaan töitäkin, siellä ei koskaan ole hiljasta hetkeä. Koskaan. Ikinä. Thomasilla on oma työhuone, mutta hänellä on myös oma työpiste meidän muiden kanssa. Kaikki pilailee toistensa kustannuksella (hyvällä tavalla), miehet vääntää kättä Thomasin kanssa (POMON KANSSA), huutelee kaksimielisyyksiä toisilleen ja mulle (taas, Thomasin kuullen ja kanssa) ja kaikista eniten järkytyin kun kuulin Thomasin heittävän ”that’s what she said”-vitsin. En voi korostaa sitä kuinka paljon mä järkytyin tästä koska en ole ikinä tavannut niin rentoa pomoa ja työporukkaa. Totuin siihen tosin aika äkkiä ja parin päivän päästä huusin itsekin jo Thomasille että ”NO, you do it yourself!” kun se pyysi multa jotain. Ja Thomas vaan nauro että kyllä suomalainen tyttö oppi äkkiä tavoille!

Työkaverit on muutenkin ollut aivan mahtavia. Vaikka oon kaikki vähintään 15-20 vuotta nuorempi, ne on ottanut mut siipiensä alle. Joka ikinen ihminen toimistolla on tullut antamaan mulle henkilökohtaisen puhelinnumeronsa ja sanonut että jos mä koskaan tarvitsen mitään tai haluan tehdä jotain, niin saan ehdottomasti soittaa niille. Viime vuotisen Kalifornian reissulla opin huomaamaan eron niiden ihmisten välillä, jotka on oikeasti kiinnostuneita musta ja niiden, jotka lupailee ummet ja lammet mitään oikeasti tarkoittamatta. Ja mun työkaverit on oikeasti kiinnostuneita musta ja ihan oikeasti haluaa auttaa mua kaiken mahdollisen kanssa (Francis diilaa mulle auton naapurinsa kanssa, Lisa haluaa viedä ja hakea mua töihin ja metsästi tutuiltaan mulle huonekaluja, Billy taas hankkii mulle kirjan liikennesäännöistä mun ajokortin hakemista varten, Izistä puhumattakaan). Taas, en voi korostaa sitä kuinka tervetulleeksi mä itseni tunnen täällä.

Vaikka mun työkaverit on täällä aivan mielettömiä, ne aina välillä / oikeastaan aina unohtaa että mä tulen eri kulttuurista, jossa small talkia ei ole olemassa, jossa ihmiset eivät kosketa toisiaan edes ohimennen ja että englanti ei ole mun äidinkieleni. Alkuunsa ja vieläkin aina välillä tulee hetkiä, jolloin en muista antaa automaattista vastausta kun ihmiset sanoo mulle ”hi, how are you” tai itse sanoa sitä ensimmäisenä tai kun säpsähdän kun joku laittaa käden mun olalle. Olin Suomessa tottunut taas siihen että ihmiset ei kosketa toisiaan edes ohimennen, mutta täällä joku saattaa yhtäkkiä halata mua takaapäin kun teen töitä. Ihmiset täällä jotenkin myös vaan olettaa että koska puhun niiden kieltä, niin tiedän kaiken amerikkalaisen kulttuurista ja sen historiasta. Aina välillä joudun sanomaan että ”wait, what?” kun joku selittää mulle pitkän aikaa jostain TV-ohjelmasta, josta en ole ikinä kuullutkaan tai niiden lasten koulujärjestelmästä, mistä mulla ei ole mitään hajua.

Ensimmäisen viikon jälkeen pääsin onneksi jo aika hyvin kärryille työstä, ja nyt tekemistä riittää sen minkä kerkiän tekemään. Koska kuljen suurimmaksi osaksi Thomasin kyydillä, olen töissä kahdeksan maissa ja takaisin kotona puoli kuuden – kuuden välillä, joten ei ihan hirveästi vapaa-ajan ongelmia ole. Sitten joskus kun saan oman auton – ai niin, unohdin kokonaan selittää tämän ihanuuden: tarvitsen sosiaaliturvatunnuksen, jotta voin hakea paikallista ajokorttia, jotta voin saada autovakuutuksen, jotta voin ostaa auton. Koska tätä maata johtaa joukko keskenkasvuisia kakaroita joilla ei ole mitään hajua normaalien ihmisten elämästä, kaikki sosiaaliterveystoimistot ovat kiinni, eli en voi edes hakea sosiaaliturvatunnusta. Tunnuksen saaminen kestää parisen viikkoa, eli Thomas saa vielä ainakin hetken aikaa kuskailla mua. Ja takaisin asiaan: eli kun saan oman auton niin voin itse päättää työaikani, mutta tylsää ei ainakaan vielä ole ollut. 

Viime perjantaina pääsin myös muuttamaan omaan asuntooni, ja täytyy kyllä myöntää että kaksi viikkoa hotellissa riitti mulle ihan hyvin. Onhan se mukavaa kun aamupala on valmiina ja joku siivoaa huoneen joka päivä, mutta ei sitä voi verrata omaan kotiin. Varsinkaan sellaiseen missä on astianpesukone! Mun tavarat (huimat neljä laatikkoa) saapui myös juuri sopivasti, ja ensimmäinen viikonloppu omassa kodissa meni paikkojen siivoamiseen, järjestämiseen ja kaupassa ramppaamiseen.

Ja sitten syy koko tähän pitkään stooriin: CenturyLink (internetin palveluntarjoaja) ei saanut mun nettiä toimimaan mun asunnossani, joten vähintään viikko menee syvässä hiljaisuudessa. Amerikassa kaikki, siis aivan kaikki, hoidetaan puhelimitse ja viikonlopun aikana vietin useamman tunnin kyseisen yrityksen kanssa. En voi sanoin kuvailla kuinka paljon vihaan sanoja ”please hold for a second, it will take around 3 – 5 minutes” tai ”just bear with me for a moment” tai ”is there anything else I can help you with?”. Mä tarvitsin teiltä yhden asian, jonka hoitamiseen teillä oli aikaa yli viikko, jouduin odottamaan tätä erittäin ei-avuliasta vastausta yli 45 minuuttia puhelimessa (jonka lasku tulee minulle) ja silti se ei toimi, joten no, there is nothing further that you can help me with. Olen itse työskennellyt asiakaspalvelualalle siitä lähtien kun täytin 15 ja kuullut kaikki mahdolliset valitukset, joten yritän aina olla mahdollisimman ystävällinen muille alan ihmisille. Mutta tässä vaiheessa mulla todellakin paloi käämit ja suoraan sanottuna huusin sille ihmiselle langan toisessa päässä. Pyysin anteeksi ärtymystäni, mutta huusin silti.

Ensi viikonloppuna ensimmäisten Ikean huonekalujen pitäisi tulla ja tätä tyhjääkin tyhjempää tilaa voi alkaa kutsua kodiksi. Viikonlopun muuhun ohjelmaan kuuluu illanistujaiset työkaverin luona ja patikkaretki yhden Kalifornian kaverin tutun kanssa, joten pääsen vihdoinkin ihmisten ilmoille. 

Jos joku jaksoi lukea tämän sepustuksen loppuun asti, niin pahoittelen kovasti tämän pituutta. Tämän ei pitänyt venyä näin pitkäksi, mutta kirjoitin tämän eräänä internetittömänä iltana wordiin kun ei ollut muutakaan tekemistä. Ja jos saan tämän joskus nettiin asti niin saan päivitettyä useampaa ihmistä kerralla eikä tarvitse selittää samoja asioita viittäkymmentä kertaa. Nyt on teidän vuoro päivittää mua!

19.10.2013 - Mun netti toimii taas! Ja sain anottua sosiaaliturvatunnusta, joten olen taas yhden askeleen lähempänä auton omistamista. Sain tällä välin myös vuokra-auton käyttööni pariksi viikoksi, joten elämä helpottui huomattavasti. Siirrän kuvat koneelle sunnuntain jälkeen ja lisäilen niitä kun saan aikaiseksi.